Posts Tagged ‘maailmassa on virhe’

h1

Kauhukakaroillakin on oikeus olla olemassa

4 marraskuun, 2011

Iltapäivälehdissä rakennetaan taas keinotekoista kohua. Siis voi kauheeta, sitä on ihan pelkästään aikuisille tarkoitettuja ravintoloita! Ja hotellejakin, ja lentoyhtiöiden ykkösluokkia.

Onko joku oikeasti tuohtunut?

Ah, olisi se ihanaa olla kahdestaan sellaisessa lapsettomassa hotellissa. Jos matkustaisin koko sirkusseurueemme kanssa, osaisin kyllä varata huoneen perheellemme jostain ihan muualta, lapsiperheille erityisesti räätälöityjä ratkaisuja kun on niitäkin.

Toinen kestoaihe: Miksi siitä pitäisi loukkaantua, että joku haluaa pitää häänsä pelkästään aikuisten kesken?

Siinä ei ole mitään uutta, että maailma on täynnä pelkästään aikuisille tarkoitettuja asioita, eikä niissä kaikissa edes tarjota alkoholia. Erikseen lapsille tarkoitetuissakin tilaisuuksissa – siis vaikka lastenteatterissa – vanhempien soisi uskovan ikäsuosituksia.

En siis usko, että lasten tulisi päästä kaikkialle. Sen sijaan suutun nykyisin ihmisille, joiden mielestä lasten ei tulisi päästä mihinkään.

Tällaisten typerien mukakohujen perässä nimittäin niitäkin mielipiteitä aina lipuu esiin. Lapset metelöivät, sotkevat, vievät tilaa, se on väärin se! Vanhempien pitäisi ymmärtää pitää pilttinsä poissa esimerkiksi päivittäistavarakaupoista ja busseista, koska lapset ovat niin ärsyttäviä. Ainakaan ryhmissä lapset eivät saisi liikkua.

Vähät purnauksesta verkossa ja keskustelupalstoilla, mutta välillä sitä kohtaa törkeää tai suorastaan uhkaavaa käytöstä. Read the rest of this entry ?

h1

Pullolapsi saa ruokansa sylissä

13 lokakuun, 2011

”Ajattelin jopa, että lapsi alkaa vihata minua, kun ei saa minun tuottamaani maitoa”, toteaa tämän aamun Hesarissa pienen vauvan äiti.

Kiitämme kanssasisaria. Hyvin olemme taas onnistuneet syyllistämään ja satuttamaan, ja ihan turhaan. Read the rest of this entry ?

h1

Voiko äitiyteen hukkua? Näköjään taas pitäisi

16 syyskuun, 2011

Yhdessä kiiltäväkantisista mammalehdistäni kerrottiin, miten suurperheen Äiti ottaa omaa aikaa. Hän täyttää lasten mentyä nukkumaan vauvakirjoja ja järjestelee lasten valokuvia. Oi, mitä vastapainoa lapsiarjelle!

Muuten suht nokkelassa mammablogissa sadateltiin sitä, miten neuvolassa komennetaan huolehtimaan myös itsestä ja parisuhteesta. Ettäs kehtaavat! Kun eihän sitä Äiti sellaista ehdi, parasta luovuttaa ja keskittyä siihen ainoaan oikeaan asiaan: Äitiyteen.

Verkossa mammapalstoilla neuvotaan, kuinka hyvä Äiti ei ole erossa lapsestaan ensimmäisen vuoden aikana minuuttiakaan. Tai vielä mieluummin koskaan.

Minusta tällainen retoriikka ja toisten tuoreiden vanhempien syyllistäminen ovat jotenkin entisestään koventuneet verrattuna parin vuoden takaiseen, tässä silloisia mietteitäni. Ilmiölle on ihan oma sanakin jo; kantoliinamutsi. Read the rest of this entry ?

h1

Säikytä naapurisi; sano päivää

12 elokuun, 2011

Äitiyslomalla jopa kaltaiseni sosiaalinen eläin elää jossain määrin eristyksissä omassa kuplassaan. Minulla on ystäviä, sukua, jokunen samassa elämäntilanteessa oleva kaverikin. Asun Helsingissä, joka tarjoaa  paljon tekemistä ja tiloja lapsiperheille. Olen tyyppiä, joka juttelee tuntemattomille hiekkalaatikon reunalla. Roikun verkossa juoruamassa.

Silti menee päiviä, jolloin ei puhu kenenkään muun yli k0lmivuotiaan kuin kaupan kassan ja puolison kanssa. Read the rest of this entry ?

h1

Slummeja syntyy huonoilla päätöksillä

5 joulukuun, 2009

Arvoisa kaupunginvaltuutettu,

Haluan vedota sinuun paitsi oman lähikirjastoni, myös muiden tärkeiden palvelujen puolesta.  Miksi Helsinki hakee säästöjä karsimalla nimenomaan lapsilta, nuorilta ja vanhuksilta?

Minusta on valheellista sanoa, että suunnitellussa lakkautuslistassa olisi kyse pelkästään ”seinistä säästämisestä”. Lähipalvelujen siirtäminen kauas tekee ne mahdottomiksi saavuttaa etenkin heille, jotka eivät pysty liikkumaan yksin pitkiä matkoja. Säästöt asettavat kaupunkilaiset eriarvoiseen asemaan nykyistä vahvemmin.

Paikallisen kirjaston, koulun tai nuorisotilan lopettaminen koskee pitkän päälle myös meitä työssäkäyviä  aikuisia, joilla on varaa ja keinoja kulkea kauemmas omilta nurkilta. Asuinalueet kurjistuvat palvelujen kadotessa ja paikalliset pienet yhteisöt katoavat.  Kirjastot ovat sivistyksemme perusyksiköitä, ja uusi uljas keskustakirjasto ei korvaa kokonaan pientä sivukirjastoa. Kaikissa lähiöissä tarvitaan kaupunkilaisten yhteisiä olohuoneita.

Kaikkein eniten huolissani olen tietenkin oman asuinalueeni  eli Koillis-Helsingin tilanteesta. Säästöohjelma koskettaisi täällä erittäin monia kouluja, mikä tuntuu käsittämättömältä, kun alueella on kuitenkin todella paljon lapsiperheitä. Koulujen seinistä säästäminen kostautuu viimeistään siinä vaiheessa, kun viime vuosina nousussa ollut syntyvyys alkaa näkyä oppilasmäärissä, ja siihenhän ei kovin montaa vuotta kulu.

Oma asuinalueeni Tapulikaupunki on jo ennestään järjettömän kaupunkisuunnittelun riemuvoitto.  Miellyttävien asuinalueiden ja puistojen keskelle on jotenkin onnistuttu rakentamaan ostoskeskus, jossa sosiaalisia ongelmia riittää.  Oma kaupunginosani kaipaisi pikemminkin enemmän yhteisiä tiloja kuin vähemmän. Pitäisi olla useampia paikkoja, joissa ihmiset voisivat luontevasti kohdata toisiaan iästä ja sosiaalisesta asemasta riippumatta; elämää keskusaukiolle ja puistoihin, kahviloita, julkisia tiloja Itä-Helsingin Mellarin tyyliin.

Nyt meitä ollaan sen sijaan viemässä terveyskeskus ja kaksi lähintä kirjastoa.  Terveyskeskuksen muutto kirpaisisi varmaan kovimmin alueen ikäihmisiä ja neuvolan asiakkaita. Kirjastomme ovat tietenkin kaikkien käytössä, mutta ilmeisesti etenkin pienten koululaisten ja maahanmuuttajien suosiossa.

Minä ja puolisoni olemme molemmat muuttaneet Helsinkiin työn perässä. Yhdessä puolivuotiaan poikamme kanssa me olemme juuri sellainen tyypillinen, tavallinen lapsiperhe, joka maksaa kotikunnalleen säntillisesti veroja ja tarjoaa ammattitaitoaan. Me olemme juuri sitä joukkoa, jonka paosta ties mihin nurmijärviin oltiin vielä hetki sitten kovin huolissaan.  Aiemmin ajattelin, että olemme tulleet jäädäksemme, koska suuria asumiskustannuksia kompensoivat sentään hyvät palvelut. Nyt en ole asiasta varma. Jos me junantuomat veronmaksajat ehkä olemmekin tervetulleita, pieni paljasjalkainen helsinkiläisemme ei näköjään välttämättä ole.  Haluan, että lapseni kasvaa ympäristössä, jossa lapsia arvostetaan.

Toivoisin siksi, että sinä näkisit tätä päivää pidemmälle, ja äänestäisit lakkautuslistaa vastaan.

(Laitoin tämän tänään menemään kaikille Helsinkiläisille kaupunginvaltuutetuille, kun ottaa niin päähän tämä ehdotettu suunnitelma lakkauttaa kokonaan tai osittain lähipalveluita, siis kouluja, kirjastoja, liikuntapaikkoja, vanhusten palveluja, nuorisotaloja, leikkipuistoja ja terveyskeskuksia, yhteensä 80 paikkaa. Lyhytnäköistä säästämistä! Jos sinuakin ottaa päähän, kirjoita sinäkin. Kirjastojen puolesta on mielenosoitus ainakin 8.12. kello 15.45 osoitteessa Kalevankatu 6 ja hankkeelle on jo syntynyt oma Facebook-ryhmänsä. Omien lähikirjastojeni Puistolan ja Tapulikaupungin puolesta marssitaan 12.12. kello 13 alkaen, kulkue lähtee liikkeelle Puistolan kirjaston edestä ja päätyy Tapuliin. Adressin voi allekirjoittaa kirjastoissa tai täällä. Koko lakkautuslistaa vastustava FB-ryhmä on täällä.)

h1

Kaupunki on tervejalkaisten koti

1 marraskuun, 2009

Onpa mukavaa, että on kaksi tervettä jalkaa.

Viime viikkoina ulkona liikkuessani olen nimittäin havainnut, että kaupunki on tyly paikka heille, joilla ei ole. Lastenvaunujen kanssa kulkiessa sitä on yhtäkkiä alkanut huomata kuinka paljon turhia rappusia, kynnyksiä, kapeita käytäviä, hankalasti aukeavia ja epämääräisiä kiertoteitä maailmassa on.

Normilastenvaunujen kanssa liikkuminen sentään onnistuu, kun itse on hyvässä kunnossa. Apua yleensä saa, aika usein erikseen pyytämättäkin, kun pitää esimerkiksi päästä vanhanmalliseen korkeaan junavaunuun.

Jotenkin sitä on kuitenkin alkanut paremmin hahmottaa, että esimerkiksi rollaattorilla liikkuvan vanhuksen, pyörätuolia tarvitsevan tai kaksosrattaiden työntäjän kulkeminen julkisiin rakennuksiin ja niistä pois on ihan liian usein mahdotonta.

On paikkoja, joissa ymmärrän jotenkin hankaluuden. Ei ehkä voi olettaakaan, että vanhassa talossa sijaitsevaan pikkukauppaan olisi rakennettu toimivaa ramppia. Mutta turhan usein huomaan, että ihan välttämättömätkin palvelut ovat mahdottomia saavuttaa, ja syynä on välinpitämättömyys tai silkka typeryys. Uusissakaan rakennuksissa ei oteta huomioon erilaisia kulkijoita. Tehdään kikkailevaa arkkitehtuuria, joka ei oikein toimi, vaikka näyttäisi miten kivalta.

Jos rakenteisiin ei kerta kaikkiaan voi vaikuttaa, saisi edes laatia kunnollisia ohjeita. Ihmettelin tässä päivänä muutamana esimerkiksi miten Helsingin pääpostitalon kirjastoon pääsee. Pääovella on portaat, ja kyltti, jossa neuvotaan kulkemaan B-rappuun tai G-rappuun. B-rapussa on kyllä ramppi, mutta myös lappunen, joka kieltää läpikulun postin ja kirjaston puolelle. En sitten lähtenyt G-rappua enää etsimään. Tai toinen esimerkki: VR kertaa matalalattiaiset junat vain PDF-aikataulussaan, matkahausta tai asemilta tätä tietoa ei löydä.

h1

Siitäpähän oppii, mutta mitä

3 lokakuun, 2009

Katselin vierestä, kun uhmaikäinen neiti otti kohtausta keskellä markkinahumua.

”No niin, nämä kaikki ihmiset täällä katsovat sinua nyt. Kaikki nauravat sinulle, kun sinä olet niin tyhmä”, sanoi äiti.

Niin että kirjataan tänne nyt odottamaan yksi tuleva kasvatusperiaate. Tajuan kyllä, että useimmat sellaiset lakkaavat olemasta joutuessaan tekemisiin käytännön kanssa, enkä usko oman pinnani muutenkaan olevan kovin pitkä omapäisen kaksivuotiaan kanssa.

Silti. Toivon kovasti, ettei minusta koskaan tule sellaista äitiä, jonka mielestä lapsen rankaiseminen nöyryyttämällä on ok.

h1

Vievät vielä villasukatkin

11 syyskuun, 2009

Toisinaan näkee mainoskampanjoita, jotka tuntuvat heti alkuun kääntyvän itseään vastaan.

Mitä teille nimittäin tulee mieleen tästä Turkistuottajien uutisissakin paljon esillä olleesta mainoksesta (pdf), jossa kerrotaan pahojen eläinaktivistien haluavan turkisten lisäksi viedä villavaatteesi, hampurilaisesi ja maitosi? Minusta pöhinä on tässä tapauksessa oiva keino liittää turkiksiin liittyvät mielikuvat entistä vahvemmin eläinrääkkäykseen liittyviin mielikuviin. Read the rest of this entry ?

h1

Autotunaroitu ääni

17 heinäkuun, 2009

Uusimmassa Imagessa on juttu, jossa laulutaidoton toimittaja on käynyt testaamassa miten Autotune toimii. Siis se useimmissa studioissa rutiinikäytössä oleva ohjelma, jolla saadaan hieman nuotin vierestä laulavan pop-artistin laulua korjattua lähemmäs nuottia.

Mietittiin tässä paremman puoliskon kanssa, että sillä ohjelmalla olisi kiva päästä leikkimään jossain. Omina bändivuosinani opin äänentoistosta vain alkeet, hyvä jos omaa vahvistintani pikkuisen osasin säätää. Meillä asuva rockpoliisi ymmärtää soundien päälle huomattavasti enemmän, mutta sen kotistudioon ei ole kuitenkaan koskaan kuulunut moista hienoutta.

Tästä leikkimishalusta huolimatta Autotunea tekisi kauheasti mieli moralisoida. Lähinnä siksi, että Imagen jutussa kerrottiin, että uusilla ja entistä kehittyneemmillä hilavitkuttimilla äänen korkeutta on jo aiempaa helpompi korjailla myös keikoilla.

Ärsyttää. Nykyisin nimittäin tuntuu, että pop-musiikki on turhan usein soundeiltaan liian steriiliä, tasapaksua, turvallista ja vailla särmää muutenkin. Jotenkin sitä toivoisi, että edes livenä saavansa kuulla jotain rosoisempaa, aidompaa, yllätyksellisempää materiaalia.

Tavallaanhan tämä on hurskastelua tämäkin. Miksi juuri ihmisäänen pitäisi olla erikoisasemassa, kun kaikki muukin on säädettävissä? Miksi edes haikailla jonkinlaisen epämääräisen aitouden perään? Onko sellaista edes olemassa? Korvat tottuvat joka tapauksessa vähitellen vallitsevaan tapaan, turtuvat.

Silti jotenkin harmittaa.

Olen miettinyt miksi ylipäätään pidän oikeista soittimista enemmän kuin puhtaasti koneella tuotetusta musiikista. Ehkä siksi, että minua viehättää erehtymisen mahdollisuus, jonka pitäisi olla olemassa etenkin silloin kun esiinnytään yleisölle. Musiikki on mielenkiintoisinta silloin, kun liikutaan koko ajan riskirajoilla, veitsenterällä, vaikea miellyttää enemmän kuin helppo. Jännittävintä on, kun mahdollisuus erehtyä on olemassa, mutta se vältetään. Autotunen kaltaiset viritykset auttavat ehkä tekemään useammasta huonosta laulajasta keskinkertaisen, mutta tarvitsemmeko me oikeasti enemmän keskinkertaisuuksia?

h1

Epäilyttävä asuinalue

30 toukokuun, 2009

Puoliso tuli kauppareissulta eilen kiukkuisena. Siis siksi, että ruman ostarin toisessa ankeassa ruokakaupassa oli taas vaihteeksi tilanne päällä. Vartijahan siinä kaupassa päivystää aina, ja syystä. Nyt se oli kuulemma parhaillaan soittamassa poliisille, kun joku parikymppinen sälli oli yrittänyt kävellä kassan ohi kolme laatikkoa juoksukaljaa mukanaan, ja alkanut sitten elämöidä, kun tämä oli estetty.

Eipä ole eka kerta, mutta kieltämättä ostarilla pistäytyminen vetää aina mielen matalaksi. Paitsi rumaa, siellä on jotenkin epätoivoista. Räkälöitä on enemmän kuin niitä kauppoja, ulkona näkee lähinnä ammattialkoholisteja, kaikki muut kiirehtivät pois mahdollisimman nopeasti. Yleistä ilmapiiriä kuvaa minusta aika hyvin talvella kohdalleni lumimyrskyiltana sattunut tapaus. Hyvin sekavasti käyttäytynyt vanha mies oli kaatunut lumeen eikä päässyt ylös. Ohi kulki useita ihmisiä, kukaan ei pysähtynyt. Autoin sedän pystyyn ja katsoin että se pääsi hoipparoimaan sisälle lumisateesta ennen kuin jatkoin matkaa. Ymmärrän että sekavuus voi hirvittää, eihän sitä voi tietää johtuuko se parkinsonista vai huumeista. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että toinen ihminen jätetään lumeen makaamaan noin vain ja juostaan ohi.

Meiltä on ostarille jotain kilometrin verran. Olen viime viikkoina kävellyt mieluummin kaikkiin muihin ilmansuuntiin, katsellut lähimetsää, joenrantaa, mukavia pientaloalueita, urheilukenttiä. Esimerkiksi eilisellä iltakävelyllä näin seuraavat pahennusta herättävät asiat. Maailman laitetuinta pikkukoiraa ulkoiluttava tuulipukumies. Jalkapalloa pelaavia pikkutyttöjä. Grillaava ystäväporukka. Mopopoikia. Aidan päällä tasapainoilua treenaava pikkutyttö, jolla oli toisessa kengässä vaaleanpunaiset ja toisessa mustat nauhat. Lenkkeilijöitä. Vaaleanpunaisiin crocseihin ja yöpukuihin sonnustautunut pikkutyttöpari, kyykyssä pensasaidan takana hihittämässä vitsille, joka jäi kuulematta minulta. Kaksi vanhempaa naista, toinen rollaattori apunaan, tulossa pururadalta päin. Ja kauhistus kaksi teinityttöä juomassa makeaa siideriä ja tekemässä voikukkaseppeleitä sangen lähellä mopopoikien kokontumisajoa. Ei uskoisi, että kauhuostarille on niin lyhyt matka.

Siitä asti kun muutimme tähän olen ajoittain ihmetellyt miten näin mukavien seutujen keskelle on saatu sijoitettua niin ankea ostari. Vaatinee lahjoja, ja 70-lukulaista ankeaa kaupunkisuunnittelua parhaimmillaan.

Päällimmäisenä selityksenä tulee mieleen, että tähän tulokseen päästään, kun asuinalueita pyritään poliittisin päätöksin jaottelemaan hyviin ja huonoihin. Ongelmalähiö syntyy, kun yhteiskunnan kannalta ongelmatapauksia asutetaan riittävän suuri määrä yhteen läjään, pois paremmin toimeentulevien silmistä, mielellään jotenkin muutenkin eristyksiin. Kaupungin jakaminen slummeihin ja perheparatiiseihin ei loppujen lopuksi kenenkään etu.

Niin että vaikka ostariamme inhoankin, olen oikeastaan iloinen, että asun kahden maailman rajalla. Katselen kyllä paljon mieluummin jalkapalloa pelaavia pikkutyttöjä kuin sekakäyttäjiä, mutta on varmaan terveellistä, etten pääse ihan kokonaan sulkemaan silmiäni jälkimmäisiltäkään.