h1

Säikytä naapurisi; sano päivää

elokuu 12, 2011

Äitiyslomalla jopa kaltaiseni sosiaalinen eläin elää jossain määrin eristyksissä omassa kuplassaan. Minulla on ystäviä, sukua, jokunen samassa elämäntilanteessa oleva kaverikin. Asun Helsingissä, joka tarjoaa  paljon tekemistä ja tiloja lapsiperheille. Olen tyyppiä, joka juttelee tuntemattomille hiekkalaatikon reunalla. Roikun verkossa juoruamassa.

Silti menee päiviä, jolloin ei puhu kenenkään muun yli k0lmivuotiaan kuin kaupan kassan ja puolison kanssa. Muilla ihmisillä tuppaa olemaan päivisin kaikenlaista joutavanpäiväistä niin kuin töitä tai opiskeluja. Ja toisen lapsiperheen kanssa tapaamisten sopiminen on hirveää säätämistä, kun kahden pesueen rytmejä ja rutiineja on hankala sovittaa yhteen.

Siksi olen miettinyt viime aikoina paljon yksinäisyyttä, vaikken varsinaisesti itse siitä kärsi. Verkossa törmää surullisiin naisiin. En yhtään ihmettele, että synnytyksen jälkeinen masennus on yleistä.  Monelta ne tukiverkot tosiaan puuttuvat kokonaan. Ei ole ketään kenelle puhua, kun on väsynyt tai epävarma tai muuten vain kaipaa jotakuta, joka osaa sanoa kokonaisia virkkeitä.  Vittuileva Anonyymi Vauva-palstalla ei riitä korvaamaan oikeita ihmiskontakteja. Ja vauva-arjen yksinäisyys sentään on yleensä väliaikainen ilmiö, yksinäisen vanhuksen tai syrjäytyvän nuoren yksinäisyys kenties lopun elämän mittaista.

Kyllä, me jaamme maailmaamme liian tiukasti yksityisalueisiin. Emme tiedä kuka asuu naapurissa, emme välitä, jos naapuri hirttäytyy.

Tällä viikolla puistossa tapaamani tuntematon oli äiti, joka oli pyhän raivon vallassa. Rattaat olivat jääneet vahingossa paikkaan a eli sateeseen avoimen taivaan alle, eivätkä paikkaan b eli sadekatokseen muiden rattaiden rivistöön. Eikä kukaan muu ollut huomannut asiasta huomauttaa.

”Kyllä ihmiset ovat nykyisin itsekkäitä. Missä se yhteisöllisyys on? Kaikki pitävät huolta vain omista lapsistaan ja tavaroistaan.”

Muiden vika, kun meidän tyttö joutuu nyt märässä istumaan! Olisi tehnyt mieli nauraa salaa, mutta olen itse ihan yhtä paha hurskastelija.

Se yhteisö nimittäin, sen puuttumista minäkin usein valitan. Haluaisin esimerkiksi asua alueella, jossa sellainen olisi olemassa. Mitään en tietysti sen eteen tee, että sellainen syntyisi omalle asuinalueelle. Aivan liian vaativaa, vaadin valmista! Joku muu, tee jotain, kiireesti!

Puistossa tohkeillut äiti-ihminen väitti myös, että ennen oli paremmin. En ihan täysin allekirjoita tätä. Ennen tosin suku oli monelle tärkeämpi turvaverkko ja lähellä. Mutta tuskin sekään nyt kaikille mikään onnen takaaja oli; ei sen itäisen suurperheen miniän elämä varmaan kovin helppoa koskaan ollut. Ja jos sellainen epämääräinen parempi maailma joskus onkin ollut, tuskin siihen on paluuta tai haluakaan palata. Eivät ihmiset välttämättä halua olla osa maailmaa, jossa sukulaisuus ja maantiede määrittelevät liikaa kuka olet.

Mutta voisikohan sitä jotain pientä edes pyrkiä muuttamaan, edes omassa elämässään? Vähemmällähän me nimittäin kaikki pääsisimme, jos tekisimme useammin yhteistyötä kenenkään komentamatta erikseen, tarjoaisimme apuamme, olisimme toisistamme vähän enemmän kiinnostuneita. Siirtäisimme toistemme rattaat turvaan, niin kaikilla olisi kuiva istumapaikka.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: