h1

Missä kohtaa prosessia inhmillisyys häviää?

marraskuu 23, 2008

Suututtaa lukea tällaisia uutisia; 63 vuotta naimissa ollut pariskunta on Helsingissä sijoitettu eri vanhainkoteihin kauas toisistaan. Liki 90-vuotiaat Otto ja Irja Jokilehto eivät enää huonokuntoisina pystyisi edes tapaamaan toisiaan, elleivät tyttäret kerran viikossa veisi äitiä ja isää samaan osoitteseen. Pariskunta haluaisi kyllä asua yhdessä kunnes kuolema erottaa ja ovat tyttärien avustuksella tätä pyytäneetkin moneen otteeseen aina siitä lähtien, kun vaimo kolme vuotta sitten joutui laitoshoitoon. Turhaan. Kun lehti kysyy viranomaisilta miksi, vastaukseksi tulee, että oho, ei näin olisi pitänyt tapahtua. Hupsista.

Tällainen jaksaa ihmetyttää joka kerta kun tämäntyyppisiin ilmiöihin törmään.

Minulla on monia sosiaalialalla töissä olevia ystäviä. Arvostan kovasti heidän raskasta työtään, en tiedä pystyisinkö siihen itse. Ja vaikkei omien ystäviensä perusteella pitäisi ehkä liian reippaita yleistyksiä lähteä tekemään, väkisinkin sitä alkaa kuitenkin kuvitella tietävänsä jotain siitä, millaiset ihmiset yleensä hakeutuvat tekemään tämäntyyppisiä töitä. Ihmiset, joilla on taipumus pyrkiä auttamaan lähimmäisiään vaikeassa tilanteessa. Ihmiset, joilla on kyky asettua toisen ihmisen asemaan. Ihmiset, jotka pyrkivät hyvään.

Toki päätökset yleensä tekee joku muu jossain yhteiskunnan ylemmällä tasolla. Ja mitä kauemmas mennään, sitä helpompi on lakata ajattelemasta ihmisiä ihmisinä ja alkaa ajatella heitä pelkkinä lukuina ja kustannuksina.

Silti on aina vaikea käsittää miten juuri sosiaalisektori voi Suomessa toimia näin. Ideaalimaailmassahan se on nimittäin juuri se palanen yhteiskuntaa, jonka pitäisi toimia inhmillisesti. Millä mekanismilla empatiaan kykenevistä yksilöistä koostuva järjestelmä oikein muuttuu byrokraattiseksi koneeksi, jossa yksilön turhilla kärsimyksillä ei enää ole väliä?

Advertisements

4 kommenttia

  1. Sitten, kun on se ”hupsista” myönnetty, voitaisiin alkaa toimiin tilanteen korjaamiseksi..? Luulisi.


  2. Niinhän sitä luulisi – ja toivoisi. Tuossa alkuperäisessä artikkelissa tai oikeastaan sen kainalossa pariskunnan tyttäret arvelevat, että vaikka viranomaiset muuttaisivat mieltään, samaan vanhainkotiin muuttaminen saattaa olla jo liian myöhäistä. Siis siksi, että vanha pari alkaa olla jo hyvin huonossa kunnossa. Mutta toivoa tosiaan sopii, että pari vielä pääsee samaan osoitteeseen, ja julkisuus pakottaa viranomaiset toimimaan. Kun tosiaan, ilman julkisuutta tyttärien ja parin omat vetoomukset eivät ole johtaneet mihinkään.


  3. Julkisuus ilmeisesti tehosi – kaupunki ilmoittaa, että pariskunta saa muuttaa saman katon alle. Hienoa. Paitsi että hirvittää ajatella, kuinka moni muu on samassa tilanteessa.


  4. Just niin.



Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: