Onko joku oikeasti tuohtunut?

Ah, olisi se ihanaa olla kahdestaan sellaisessa lapsettomassa hotellissa. Jos matkustaisin koko sirkusseurueemme kanssa, osaisin kyllä varata huoneen perheellemme jostain ihan muualta, lapsiperheille erityisesti räätälöityjä ratkaisuja kun on niitäkin.

Toinen kestoaihe: Miksi siitä pitäisi loukkaantua, että joku haluaa pitää häänsä pelkästään aikuisten kesken?

Siinä ei ole mitään uutta, että maailma on täynnä pelkästään aikuisille tarkoitettuja asioita, eikä niissä kaikissa edes tarjota alkoholia. Erikseen lapsille tarkoitetuissakin tilaisuuksissa – siis vaikka lastenteatterissa – vanhempien soisi uskovan ikäsuosituksia.

En siis usko, että lasten tulisi päästä kaikkialle. Sen sijaan suutun nykyisin ihmisille, joiden mielestä lasten ei tulisi päästä mihinkään.

Tällaisten typerien mukakohujen perässä nimittäin niitäkin mielipiteitä aina lipuu esiin. Lapset metelöivät, sotkevat, vievät tilaa, se on väärin se! Vanhempien pitäisi ymmärtää pitää pilttinsä poissa esimerkiksi päivittäistavarakaupoista ja busseista, koska lapset ovat niin ärsyttäviä. Ainakaan ryhmissä lapset eivät saisi liikkua.

Vähät purnauksesta verkossa ja keskustelupalstoilla, mutta välillä sitä kohtaa törkeää tai suorastaan uhkaavaa käytöstä.
Kiitos vain sinä, joka läimäisit oven kiinni vaunujen edestä ja sinä, joka lukitsit pyöräsi siihen luiskan eteen juuri kun kuljimme luiskaa alas. Ja sinä, jonka mielestä oli  hassua antaa toisen koirasi työntää päätään vaunuhin sillä välin, kun toinen pyrki hameeni alle. Ja erityisesti sinä, joka kaupassa juoksit kaupassa päin rattaitamme ja tönäisit. Onneksi sitä äiti-ihmisenä kehittää nopeat refleksit. Pienet terveiset voisin lähettää myös naapuruston sekopäälle, jolla on tapana lasten kohdalla huutaa kovaan ääneen jotain epäselvää paskarattaista tai huoranpenikoista. Tavoitteesi on saavutettu, säikähdämme joka kerta.

On tietysti epäreilua, että juuri tällaiset tapaukset jäävät mieleen, kun suurin osa vastaantulijoista käyttäytyy kohteliaasti tai neutraalisti. Yleensä lasten kanssa liikkuessa saa apua, kun sitä tarvitsee, ja ylimääräistä ystävällisyyttä. Erityiskohtelua en odotakaan, normaaleja käytöstapoja kyllä.

Olisko minun sitten mahdollista muuttaa omaa käytöstäni? Siis niin, että ihan oikeasti jättäisin ne marakattini pois matkasta joka kerta, kun kipaisen kauppaan, apteekkin tai postiin vaikka?

Ensiksikin, kaikkia arjen asioita on mahdoton hoitaa niin, että lapset on säilötty kotiin tai päiväkotiin.

Toiseksi, vaikka tällaiseen helppoon elämään olisi mahdollisuus jotenkin, en tarttuisi siihen joka kerta. Ihmisiksi ihmisten ilmoilla opitaan olemaan siten, että ollaan yhdessä ihmisten ilmoilla. Esimerkiksi kaupassa, kirjastossa tai siinä (ei lapsilta kielletyssä) ravintolassa käymistä harjoitellaan uudestaan ja uudestaan. Mieluiten harjoituksia järjestetään niin, että lapsi on levännyt ja syönyt, mutta ihan aina ei voi valita.

Välillä se sujuu, sain viimeksi eilen erittäin asiantuntevaa kauppa-apua kaksivuotiaalta. Toisena päivänä se ei suju ja saadaan klassinen uhmaraivokohtaus karkkihyllyn edessä. Minun tehtäväni vanhempana on kohdata se raivo ja tehdä selväksi, että sitä ei sallita. Tämä saattaa kuitenkin vaatia tuhat toistoa. Pahoittelemme aiheuttamaamme häiriötä, mutta emme silti suostu jäämään kotiin odottamaan lapsen järkiintymistä.  Toki joissain paikoissa niin kuin vaikka myöhemmin siellä teatterissa poistumme paikalta, jos touhu menee riehumiseksi.

Sitäpaitsi sittenkin kun (jos) se joskus järkiintyy, sillä on edelleen lupa esimerkiksi puhua tai laulaa tai nauraa julkisilla paikoilla, ja sekin tuntuu järkyttävän joitain kanssakulkijoita. Järkyttäköön.

On varmasti myös kädettömiä vanhempia ja kamalia kauhukakaroita, joille kukaan ei yritäkään vetää rajoja. En oikeastaan usko, että heitä olisi aiempaa suurempi määrä. Lasten käytöshäiriöistä on valitettu kautta aikain. Ulkopuolelta tuntemattoman on sitäpaitsi vaikea tietää kokonaistilannetta. Ehkä siinä ei olekaan toistaitoiset vanhemmat vaan vaikka erityislapsi? Ehkä myötätunto olisi enemmän paikallaan kuin närkästys?

Kolmanneksi tulee painavin syy.

Minuakin ärsyttävät esimerkiksi ostarilla notkuvat teinit ja vieressä lähijunassa istuvat pahanhajuiset keski-ikäiset miehet. En silti katso, että minulla on oikeus vaatia heistä vapaata tilaa. Heillä on ihan yhtä suuri oikeus olla siellä kuin minullakin.

Lapsista ei tarvitse pitää – itse asiassa minusta lapsista pitäminen noin yleensä on vähän kummallista, vähän niin kuin joku julistaisi pitävänsä kaikista aikuisista. Minusta on kuitenkin kohtuullista vaatia, että heitä kohdellaan ihmisinä niin kuin muitakin.

Itse asiassa meillä on suurin moraalinen velvollisuus pitää huolta niiden oikeuksista, jotka eivät itse siihen vielä pysty.

Maailma ei kuulu pelkästään meille ja meidän kaltaisillemme, vaan kaikille.

Se niistä suunnitelmista sitten. Siteeraan kaksivuotiasta: haamittaa.

Kiroiltuani aloin kuitenkin miettiä, että on tämä oikeastaan aika merkillistä. Jos peltilehmä onkin pahemmin rikki, edessä ei ole suurkatastrofia, haamitusta kyllä. Mutta olemme tilanteessa, jossa auto ei yllättäen olisikaan ihan välttämättömyys.

Outoa. Olen nimittäin jotenkin oppinut ajattelemaan, että auto olisi nimenomaan pikkulapsiperheessä pakollinen.

Olen onnekas, sillä olen aina asunut sujuvan pyöräily-, kävely- tai julkisillakulkemismatkan päässä kouluistani tai duuneistani. Nykyiseen työpaikkaan olisi nykyisestä asuinpaikasta umpityhmää mennä millään muulla kuin junalla, vaikka VR viime talvena tekikin parhaansa saadakseen minut muuttamaan mieleni. Oikealla maaseudulla en ole koskaan asunut, ja olen muuttanut pienemmästä kaupungista suurempaan päin eli huonojen joukkoliikenneyhteyksien luota kattavaan liikenteeseen.

Kun meitä oli vielä kaksi, meillä kuitenkin oli aina auto, enkä aiheesta juuri inissyt. Puolison töihin kulkemiset ovat olleet jatkuvasti huomattavasti hankalampi projekti kuin minulla, niin että olen kuvitellut, että autosta olisi kohtuutonta vaatia luopumaan. Nyt mies on sitten itse intoutunut yhtäkkiä kulkemaan työhön pyörällä, siis sellaisella, jossa on sähkömoottori apuna. Nostan sille kyllä kuvitteellista hattuani: ei minusta itse kyllä olisi polkemaan talvipakkasilla ja loskakeleillä neljääkymmentä kilometriä suuntaansa aamuseitsemäksi, niin kuin se esimerkiksi talvella teki. Muistaakseni aikoinani kyllä siihen rakastuinkin siksi, että se on paitsi hullu myös jossain määrin nero. Sillä tällä konstillahan paitsi säästetään ympäristöä, myös taataan puolisolle lapsivapaata liikuntaa pari tuntia joka päivä, kuitenkaan juurikaan vähentämättä perheen yhteistä aikaa. Taikatemppu!

Mutta tosiaan, ne lapset. Olen jotenkin uskotellut itselleni, että lapsiperheen on liki mahdotonta selvitä arjesta ilman nelipyöräistä lemmikkiä.

Hämmästyksekseni olen kuitenkin huomannut, että hyvät tuplarattaat, manduca huutoraivoa varten ja selkäreppu tavaroille ovatkin itse asiassa toimivampi yhdistelmä peruselintarvikkeiden hankkimiseen kuin vaikka auto, vauva ostoskärryissä ja kuriton taapero säntäilemässä hyllyjen välissä.

Usein käyttämämme palvelut ovat kävelyetäisyydellä, harvemmin käytettyihin pääsisi sillä junalla helposti. Me kävelemme muutenkin paljon, erikseen ja yhdessä, huviksemme ja nukuttaaksemme. Autolla ajetaan tällä hetkellä pari kertaa viikossa, niistäkin reissuista arviolta toinen on silkkaa laiskuutta.

Ja auton välttely tuntuu parantavan elämänlaatua; ihan vahingossa saa liikuntaa, raitista ilmaa ja aurinkoa, puolison kanssa tulee kävellessä juteltua enemmän kuin sohvalla. Rahaa säästyy. Hidastahan tämä näin usein on, mutta mihin meillä on kiire. Ja ensi kesänä kävelyn voi varmaan vaihtaa pyörään useammin ja pakata lapset peräkärryyn. Voisihan sitä sitten vuokratakin auton, jos tulee asiaa kaverin mökille tai huonekalukauppaan. Lasten harrastuksista ei vielä moneen vuoteen tarvitse kuljetusmielessä piitata, oletan.

En ole ihan vielä siinä pisteessä, että uskaltaisin luopua autosta kokonaan. Mutta lähellä ollaan jo.

Enää pitää keksiä, miten yhden puolivuotiaan kiljukaulan, yhden uhmaikäisen vauhtihirmun, yhden muita elikoita pelkäävän kissan, yhden helposti hermostuvan äiti-ihmisen ja kaikkien edellämainittujen tavarat saa kuljetettua junalla Itä-Suomeen mummolaan.

Onko kukaan teistä luopunut autostaan – ja miten se vaikutti? Ja nyt siis kaipaan kokemuksia nimenomaan autoiluun jo joskus tottuneilta. Ikänsä autotta pärjänneet eivät ehkä ole turhiin reissuihin koskaan tottuneetkaan.

Kiitämme kanssasisaria. Hyvin olemme taas onnistuneet syyllistämään ja satuttamaan, ja ihan turhaan.

Haastattelun syy oli eilinen pääkirjoitus, jossa erikoislääkäri Erkki Savilahti toteaa, että rintamaito ja korvike ovat pitkälti samanveroisia. Kuten arvata saattaa, syntyi myrsky maitopulloon.

Miten se uskaltaa mitään tästä sanoa,  mies!  Kaikkihan me tiedämme, että Hyvä Äiti Imettää Pitkään.

Tarkoitus ei ollut sanoa aiheesta mitään, mutta suututtaa liikaa. Lopettakaa nyt siskot jo se nokkiminen kipeään kohtaan!

Muistuu mieleen tilanne perhevalmennuksesta, jossa hyvin nuori ja hyvin laiha raskaana oleva nainen sanoi olevansa hieman huolissaan omista syömisistään ja siksi etukäteen peloissaan rintaruokinnan vuoksi. Oman äidin maito on lapselle aina parasta ravintoa, sanoi terveydenhoitaja. Sillä lailla sitä rohkaistaan ja autetaan.

Imetysvalistuksen pahin vika on minusta siinä, että se tuntuu olevan suunnattu väärälle ryhmälle: Siis naisille, jotka eivät laiskuuttaan tai tietämättömyyttään halua imettää. Onko heitä oikeasti paljonkin olemassa, Suomessa, tänä päivänä?

Epäilen.

Oma tuttavapiiri on tietysti pieni otos, mutta tunnen kolmenlaisia äitejä. Heitä, jotka ovat imettäneet, koska se on ollut helppoa. Heitä, jotka ovat imettäneet ainakin osittain, koska vaikeudet ovat olleet sopivan kokoisia voitettaviksi. Ja heitä, jotka eivät imettäneet, koska imetys oli erittäin vaikeaa tai mahdotonta.

(Myös lempiblogini Project Mama muuten käsittelee tätä erinomaiseen tyyliinsä)

Minusta on hyvä, että ylikansallisten korvikefirmojen markkinoinnille on Suomessa laitettu suitset, ne kun eivät ole aiemmin tässä eettisesti osanneet toimia. Neuvoja ja tukea epäilemättä tarvitaan myös, varmaankin nykyistä kattavammin. Mutta tämä saarnaaminen, kenen etua tämä oikein palvelee?

En tunne ketään, joka olisi vain itsekkyyttään jättänyt imettämättä. Ei minulla kyllä siihenkään olisi otsaa sanoa mitään: on lapsen ja naisen välinen asia, kauanko imetys kestää.

Sen sijaan tunnen monta naista, joita koko imetysasia itkettää. Lapsen ruokinnassa sekoittuvat siinä määrin oma ruumiillisuus ja kulttuuri, että kysymyksestä tulee hormonihuuruissa suurempi kuin se onkaan.

Minusta on vielä jossain määrin siedettävää sanoa niin kuin kohun aloittanut Savilahti: “Rintaruokinta on ihanneoloissa paras ja luonnollinen tapa ravita vauvaa”. Kyllähän se järkeen käy, että ihmisen maito on ihmisen lapselle ensimmäinen vaihtoehto. Siis ainakin niin kauan, kun muistetaan, että korvikkeellakin kasvaa ihan kelpo lapsia.

Maidosta ravintona voidaan kiistellä. Fanaattisuuden puolelle menee se toinen perustelu rintaruokinnalle: kun se lapsi saa sitä kautta sitä vuorovaikutusta ja hellyyttä.

Tässä mielestäni mennään tahallisen loukkaamisen puolelle. Se pullosta lastaan ruokkivako sitten näitä ei osaa tarjota?

Imetys on usein loistava vuorovaikutustilanne. Onkohan se sitä edelleen, jos imettäminen on äidille jatkuvasti kivuliasta, ahdistavaa, esimerkiksi?

Ja onko se muka ainoa tapa olla lapsen lähellä? Suomessa pullostakin neuvotaan ruokkimaan sylissä.

Miksei kukaan muuten huomaa syyllistää minua siitä, etten ole vaivautunut opettelemaan vauvahierontaa? Sehän vasta luonteva tapa tarjota läheisyyttä on. Tai kehua siitä, että minusta on mukavaa laulaa lapselleni niin, että hän torkkuu olkapäätäni vasten? Näissä kun sentään molemmissa on kysymys tietoisesta valinnasta eikä ruumiini toiminnasta.

Tässä viimeisenä oli kappale, jossa kerroin, miten meillä poikasia ruokitaan. Otin sen pois ihan tahallani.

Sanotaan nyt vaikka niin, että lapsen ruokailuun on liittynyt välillä suurta turhautumista, ja välillä kirkkaita onnen hetkiä. Niin kuin muuten vanhemmuuteen yleensäkin.

Muuten suht nokkelassa mammablogissa sadateltiin sitä, miten neuvolassa komennetaan huolehtimaan myös itsestä ja parisuhteesta. Ettäs kehtaavat! Kun eihän sitä Äiti sellaista ehdi, parasta luovuttaa ja keskittyä siihen ainoaan oikeaan asiaan: Äitiyteen.

Verkossa mammapalstoilla neuvotaan, kuinka hyvä Äiti ei ole erossa lapsestaan ensimmäisen vuoden aikana minuuttiakaan. Tai vielä mieluummin koskaan.

Minusta tällainen retoriikka ja toisten tuoreiden vanhempien syyllistäminen ovat jotenkin entisestään koventuneet verrattuna parin vuoden takaiseen, tässä silloisia mietteitäni. Ilmiölle on ihan oma sanakin jo; kantoliinamutsi. Pidetään siis tosissaan ihanteena, jotta äiti sitoo lapsen niin tiukasti itseensä, että väliin ei sovi ketään muuta. Ei ainakaan lapsen isää.

Termi tosin minusta on huono, koska kantoliina on vain neutraali lastenhoitoväline muiden joukossa. Tämän asian kannalta on ihan sama nukkuuko se vauva liinassa vai vaunuissa vai vieressä vai rintarepussa vai pinnasängyssä vai äitiyspakkauksesta askarretussa kehdossa vai äitinsä taskussa.

Käytännön ratkaisuja enemmän tässä on kysymys henkisestä tilasta. Naisella ei näköjään saisi olla omaa identiteettiä lainkaan.

Superemo ei tiedä enää missä hän itse alkaa ja missä lapsi loppuu.

Lapset rohmuavat loputtomasti aikaa ja läsnäoloa ja läheisyyttä, ja niin kuuluu ollakin. Niiden kuuluukin olla jatkuvasti iholla ja mielessä päällimmäisenä.

Omaa aikaa ei toki pahemmin ole. Näytän ylipainoiselta lattiamopilta, aivot ovat sulaneet käytön ja unen puutteesta ja parisuhteen hoitaminen on lähinnä sitä, että sanotaan samalla työleirillä raatavalle tutulle toverille välillä moi, jos muistetaan. Taaperon ja vauvan jäljiltä ei jää vapaa-aikaa yhtään kenellekään juuri nyt, osanottoni totaali-yh:ille ja oikeiden suurperheiden äideille. En tajua miten jaksatte.

Ei minusta silti pelkästään äidiksi ole. Äidiksi tulo on suuri kokemus, ehkä elämäni suurin, mutta en tahdo rakentaa pelkästään sen varaan.

En ole lakannut olemasta esimerkiksi nainen, sisko, kehno tanssija, hyvän punaviinin ystävä tai Gogol Bordello -fani. Ammatillinen identiteettikin on jossain pölyttyneenä olemassa, ja koska en ole kotiäitinä viihtyvä tapaus, aion pyyhkiä ne pölyt siitä suhteellisen pian. Tosin eipä tuttavapiirissäni kyllä ole yhtään kotiäitiäkään, joka olisi jotenkin kokonaan luopunut omista unelmistaan ja intohimoistaan.

Miksi ihmeessä pitäisi? Ketä tällainen totaalinen uhrautuminen edes palvelisi? Ei se ainakaan niiden lasten etu ole, jos äiti elää pelkästään heidän kauttaan.  Lienee erinomaisen tehokas tapa kasvattaa kieroon se.

Äitiyden muuttaminen pyhäksi mysteeriksi lienee ikiaikainen keino alistaa naista. Luulen, että myös oma äitini on oikeassa tässä: Kun talous menee alaspäin, aletaan puheissa joka kerta paimentaa naisia takaisin hellan ja hoitopöydän väliin. Mutta siskot hei, ihan totta. Ei nyt ainakaan itse enää mennä siihen mukaan, eihän. Ei se lapsentahtisuus ole vain naisen oma projekti. Ja itsestä huolen pitäminen palvelee kaikkia, myös sitä lasta.

Symbioosivaihe kuuluu sen lapsen kehitykseen, ei tervepäisen aikuisen naisen.

Silti menee päiviä, jolloin ei puhu kenenkään muun yli k0lmivuotiaan kuin kaupan kassan ja puolison kanssa. Muilla ihmisillä tuppaa olemaan päivisin kaikenlaista joutavanpäiväistä niin kuin töitä tai opiskeluja. Ja toisen lapsiperheen kanssa tapaamisten sopiminen on hirveää säätämistä, kun kahden pesueen rytmejä ja rutiineja on hankala sovittaa yhteen.

Siksi olen miettinyt viime aikoina paljon yksinäisyyttä, vaikken varsinaisesti itse siitä kärsi. Verkossa törmää surullisiin naisiin. En yhtään ihmettele, että synnytyksen jälkeinen masennus on yleistä.  Monelta ne tukiverkot tosiaan puuttuvat kokonaan. Ei ole ketään kenelle puhua, kun on väsynyt tai epävarma tai muuten vain kaipaa jotakuta, joka osaa sanoa kokonaisia virkkeitä.  Vittuileva Anonyymi Vauva-palstalla ei riitä korvaamaan oikeita ihmiskontakteja. Ja vauva-arjen yksinäisyys sentään on yleensä väliaikainen ilmiö, yksinäisen vanhuksen tai syrjäytyvän nuoren yksinäisyys kenties lopun elämän mittaista.

Kyllä, me jaamme maailmaamme liian tiukasti yksityisalueisiin. Emme tiedä kuka asuu naapurissa, emme välitä, jos naapuri hirttäytyy.

Tällä viikolla puistossa tapaamani tuntematon oli äiti, joka oli pyhän raivon vallassa. Rattaat olivat jääneet vahingossa paikkaan a eli sateeseen avoimen taivaan alle, eivätkä paikkaan b eli sadekatokseen muiden rattaiden rivistöön. Eikä kukaan muu ollut huomannut asiasta huomauttaa.

“Kyllä ihmiset ovat nykyisin itsekkäitä. Missä se yhteisöllisyys on? Kaikki pitävät huolta vain omista lapsistaan ja tavaroistaan.”

Muiden vika, kun meidän tyttö joutuu nyt märässä istumaan! Olisi tehnyt mieli nauraa salaa, mutta olen itse ihan yhtä paha hurskastelija.

Se yhteisö nimittäin, sen puuttumista minäkin usein valitan. Haluaisin esimerkiksi asua alueella, jossa sellainen olisi olemassa. Mitään en tietysti sen eteen tee, että sellainen syntyisi omalle asuinalueelle. Aivan liian vaativaa, vaadin valmista! Joku muu, tee jotain, kiireesti!

Puistossa tohkeillut äiti-ihminen väitti myös, että ennen oli paremmin. En ihan täysin allekirjoita tätä. Ennen tosin suku oli monelle tärkeämpi turvaverkko ja lähellä. Mutta tuskin sekään nyt kaikille mikään onnen takaaja oli; ei sen itäisen suurperheen miniän elämä varmaan kovin helppoa koskaan ollut. Ja jos sellainen epämääräinen parempi maailma joskus onkin ollut, tuskin siihen on paluuta tai haluakaan palata. Eivät ihmiset välttämättä halua olla osa maailmaa, jossa sukulaisuus ja maantiede määrittelevät liikaa kuka olet.

Mutta voisikohan sitä jotain pientä edes pyrkiä muuttamaan, edes omassa elämässään? Vähemmällähän me nimittäin kaikki pääsisimme, jos tekisimme useammin yhteistyötä kenenkään komentamatta erikseen, tarjoaisimme apuamme, olisimme toisistamme vähän enemmän kiinnostuneita. Siirtäisimme toistemme rattaat turvaan, niin kaikilla olisi kuiva istumapaikka.

Tällä hetkellä elämässäni ei ole yhtään liikaa vapaa-aikaa. Palasin äitiyslomalta töihin ja töistä äitiyslomalle. Nyt poikasia on siis kaksi, toinen uhmaikäinen melskareino ja toinen vauva. Äiti on välillä vähän väsynyt.

Viihdyn lasteni kanssa, poikaset kun ovat maailman mahtavimpia tyyppejä ja leikin niiden kanssa ihan mielelläni päivät pitkät. En kuitenkaan viihdy erityisen hyvin kotona muuten ja kuvittelisin tässä olevan kyse jostain ihan muusta kuin vanhemmuudesta. Olen ollut huomaavinani, että pitkään kotona viihtyvillä on yleensä jokin kotiin liittyvä intohimo, siis harrastuksena esimerkiksi sisustaminen tai käsityöt tai ruuanlaitto. Tai sitten kyseessä on ihminen, joka ihan oikeasti saa tyydytystä kotitöistä jollain tasolla. En siis tarkoita, että kukaan tervepäinen erityisemmin vaikka vessanpesusta nauttisi, mutta ehkä joku saa jonkinlaista sisältöä elämäänsä ihan siitä, että on niin hyvä arjen organisaattori ja pystyy  pitämään oman pienen maailmansa kotona hienosti hallinnassaan. Minulta kotihengettären geenit puuttuvat kokonaan, olen toivoton sählä ja homssantuu. Sitä jotain omaa sisältöä elämään lastenhoidon rinnalle pitää siis etsiä jostain ihan muualta.

Vaikka kädet ja vuorokauden tunnit ovat koko ajan täynnä, kaipaan ajateltavaa. Minun tapani ajatella on kirjoittaa, ja mieluiten jollekulle muulle kuin itselleni. Olen narsistinen tyyppi, en jaksa huutaa tyhjyyteen. Niin että Valpurin höpöttämö on täten avattu uudelleen. Jos oikein kunnianhimoiseksi äidyn, yritän ehkä kirjoittaa jotain kaunokirjallistakin taas, tänne.

Olen varmasti ruosteessa, ajatus kulkee hitaasti eivätkä sormet kiidä näppäimistöllä normaalia nopeuttaan. Mutta ehkä tämä tästä vielä vähitellen, kymmenen minuuttia kerrallaan, siihen asti, kunnes pinnasängystä kuuluu taas karjuntaa.