Epäilyttävä asuinalue

Puoliso tuli kauppareissulta eilen kiukkuisena. Siis siksi, että ruman ostarin toisessa ankeassa ruokakaupassa oli taas vaihteeksi tilanne päällä. Vartijahan siinä kaupassa päivystää aina, ja syystä. Nyt se oli kuulemma parhaillaan soittamassa poliisille, kun joku parikymppinen sälli oli yrittänyt kävellä kassan ohi kolme laatikkoa juoksukaljaa mukanaan, ja alkanut sitten elämöidä, kun tämä oli estetty.

Eipä ole eka kerta, mutta kieltämättä ostarilla pistäytyminen vetää aina mielen matalaksi. Paitsi rumaa, siellä on jotenkin epätoivoista. Räkälöitä on enemmän kuin niitä kauppoja, ulkona näkee lähinnä ammattialkoholisteja, kaikki muut kiirehtivät pois mahdollisimman nopeasti. Yleistä ilmapiiriä kuvaa minusta aika hyvin talvella kohdalleni lumimyrskyiltana sattunut tapaus. Hyvin sekavasti käyttäytynyt vanha mies oli kaatunut lumeen eikä päässyt ylös. Ohi kulki useita ihmisiä, kukaan ei pysähtynyt. Autoin sedän pystyyn ja katsoin että se pääsi hoipparoimaan sisälle lumisateesta ennen kuin jatkoin matkaa. Ymmärrän että sekavuus voi hirvittää, eihän sitä voi tietää johtuuko se parkinsonista vai huumeista. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että toinen ihminen jätetään lumeen makaamaan noin vain ja juostaan ohi.

Meiltä on ostarille jotain kilometrin verran. Olen viime viikkoina kävellyt mieluummin kaikkiin muihin ilmansuuntiin, katsellut lähimetsää, joenrantaa, mukavia pientaloalueita, urheilukenttiä. Esimerkiksi eilisellä iltakävelyllä näin seuraavat pahennusta herättävät asiat. Maailman laitetuinta pikkukoiraa ulkoiluttava tuulipukumies. Jalkapalloa pelaavia pikkutyttöjä. Grillaava ystäväporukka. Mopopoikia. Aidan päällä tasapainoilua treenaava pikkutyttö, jolla oli toisessa kengässä vaaleanpunaiset ja toisessa mustat nauhat. Lenkkeilijöitä. Vaaleanpunaisiin crocseihin ja yöpukuihin sonnustautunut pikkutyttöpari, kyykyssä pensasaidan takana hihittämässä vitsille, joka jäi kuulematta minulta. Kaksi vanhempaa naista, toinen rollaattori apunaan, tulossa pururadalta päin. Ja kauhistus kaksi teinityttöä juomassa makeaa siideriä ja tekemässä voikukkaseppeleitä sangen lähellä mopopoikien kokontumisajoa. Ei uskoisi, että kauhuostarille on niin lyhyt matka.

Siitä asti kun muutimme tähän olen ajoittain ihmetellyt miten näin mukavien seutujen keskelle on saatu sijoitettua niin ankea ostari. Vaatinee lahjoja, ja 70-lukulaista ankeaa kaupunkisuunnittelua parhaimmillaan.

Päällimmäisenä selityksenä tulee mieleen, että tähän tulokseen päästään, kun asuinalueita pyritään poliittisin päätöksin jaottelemaan hyviin ja huonoihin. Ongelmalähiö syntyy, kun yhteiskunnan kannalta ongelmatapauksia asutetaan riittävän suuri määrä yhteen läjään, pois paremmin toimeentulevien silmistä, mielellään jotenkin muutenkin eristyksiin. Kaupungin jakaminen slummeihin ja perheparatiiseihin ei loppujen lopuksi kenenkään etu.

Niin että vaikka ostariamme inhoankin, olen oikeastaan iloinen, että asun kahden maailman rajalla. Katselen kyllä paljon mieluummin jalkapalloa pelaavia pikkutyttöjä kuin sekakäyttäjiä, mutta on varmaan terveellistä, etten pääse ihan kokonaan sulkemaan silmiäni jälkimmäisiltäkään.

Pitää olla lupa erehtyä

Muutama vuosi sitten mietin, että olisinpa teini-ikäisenä kuunnellut, kun aikuiset selittivät työelämän lainalaisuuksia. Siis uskonut tämäntapaisia selvityksiä, joissa kerrotaan mitkä alat tulevaisuudessa työllistävät. Tulokset ovat aika tuttua lajia. Muutaman vuoden päästä rakennuksilla ja hoitoalalla on töitä. Teknologia lyö paremmin leiville kuin talous. Humanistihörhöksi ei kannata hankkiutua.

Liikaväestöä on joku muu kuin minä

Saakohan taantuma tynnyrissä kasvaneet typerykset ryömimään kaikkialla koloistaan, vai onkohan ärsyyntymiskynnykseni idioottien suhteen vain poikkeuksellisen matalalla?

Ongelma: maailman väkiluku kasvaa sellaista vauhtia, että ympäristö ei enää kestä meitä kaikkia. Ratkaisu: Lopetetaan kehitysapu, niin köyhät lakkaavat lisääntymästä. Turhat ihmiset kuolevat pois, muut voittavat.

Tarkoitukseni oli alunperin lisätä edellisen kappaleen perään linkki, mutta linkkejä olisi tarvittu aika monta. Olen nimittäin muutaman viikon sisään nähnyt kyseisen tavan ratkaista ongelma jostain syystä aika monta kertaa. Merkilliseksi asian tekee se, että kirjoitettuna; muuten päätyisinkin siihen selitykseen, että noin voi ajatella vain lukutaidoton ihminen, joka ei oikeasti oivalla miten maailma toimii.

Niin että käytän tämän postauksen ihan vain oman suuttumukseni purkamiseen. Normaaliälyiset voivat lopettaa lukemisen tähän, koska jatkossa seuraa vain sellaisia itsestäänselvyyksiä, jotka kaikki sivistyneet ihmiset tietävät jo. Huudan tyhjyyteen ihan siksi, että se lieventää hieman omaa kiukkuani.

Ensiksikin, kehitysapu (tai kehitysyhteistyö, jota sen nykyään pitäisi olla) on yleensä itse asiassa paras käytössä oleva keino alentaa syntyvyyttä. Kyse ei ole pelkästään ehkäisyvälineiden hinnasta tai saatavuudesta. Mitä suuremmassa kurjuudessa ihminen elää, sitä suurempi tarve hänen on siittää tai synnyttää mahdollisimman suuri lapsilauma oman vanhuutensa turvaksi, varmuuden vuoksi, kun osa kuolee kumminkin ennen aikuisuutta. Koulutustason nostaminen ja vallankin tyttöjen koulutustason parantaminen hillitsevät väestönkasvua tehokkaimmin, tämä on todettu lukuisissa tutkimuksissa. Osa ihmisistä rakastaa lapsia(aan), osa kohtelee heitä välinpitämättömästi kaikissa kulttuureissa. Hyvinvoivissa maissa lapsiluku jää kuitenkin yleensä keskimäärin pienemmäksi, koska lisääntyminen ei ole oman selviytymisen tae.

Eikä se muutenkaan edelleenkään niin mene, että sinulla, minulla tai jollakulla muulla länsimaisella ihmisellä olisi jotenkin suurempi oikeus elämään kuin sillä kriisialueen lapsella. Miksi olisi, me kulutammekin niin monta kertaa enemmän koko ajan?

Niin että jos me haluamme oikeasti, että maailma pelastuu ekokatastrofilta, kehitysapua pitäisi pikemminkin lisätä. Ja totta kai, puhun tästä siitä fiksusta kehitysavusta, jossa apua annetaan todelliseen tarpeeseen ja ottaen huomioon paikalliset olosuhteet ja taloudelliset realiteetit, valvotusti.

Poissaoleva ei ole vastuussa, eihän?

Olen tässä tänään yrittänyt opetella ymmärtämään mikä on tilanteen vaatima realiteetti  ja mikä ei, lukemalla Ville Niinistöä.

Koska olen vähän yksinkertainen, en vain tajua vaikka miten yrittäisin.

Minulle tulee nimittäin päällimmäisenä tästä Lex Nokia -sotkusta mieleen lähinnä uskon loppuminen demokratiaan, tai ainakin sen nykyiseen versioon.  Ja ei, en siis tarkoita varsinaista äänestystulosta, vaan seliteltyjen ja selittämättömien poissaolojen määrää, ja myös sitä miten ja miksi toisissa puolueissa rivit on kyetty pitämään niin yhtenäisinä.

Sen verran tajuan, että ryhmäkuri on aina kotimaisessa politiikassa keskeisessä roolissa ja menestys politiikassa epäilemättä edellyttää, että asioita ajatellaan vain yhden poliittisen kiistan ratkaisua pidemmälle. Sitä sen sijaan en ihan pysty oivaltamaan, että äänestäminen sekä oman että puolueen linjan mukaisesti olisi pelkästään “tuloksetonta protestointia”.

Jotenkin olen vain niin naiivi, että kuvittelisin että niiden omien periaatteiden puolustaminen olisi toivottomassakin tilanteessa suoraselkäistä. Tai että edustuksellisessa demokratiassa olisi sentään jotain muitakin vaihtoehtoja kuin pakoilu.

Ehkä sitten ei. Ehkä edustajiemme kuitenkin sopisi miettiä sitäkin, millainen viesti tuollaisesta käytöksestä äänestäjille lähtee. Että kun et kykene vaikuttamaan asioihin mielesi mukaisesti, paras tapa toimia on jättää äänestämättä?

Riittävän normaali hoidettavaksi?

Olemme tehneet niin kuin lukuisat muutkin tulevat vanhemmat; ottaneet tulokkaalle jo ennen syntymää terveydenhoitovakuutuksen. Vakuutusyhtiöstä ei vielä ole kuulunut kelpuutetaanko meidät.

Tämä asia kiusaa minua hieman kävi miten kävi.

Keskustelimme asiasta pitkään. Päätimme, että kyllä se on sekä lapsen että meidän mielenrauhamme kannalta parasta, että vakuutus on olemassa kaiken varalta. Oikein vakavien sairauksien sijasta ajattelen oikeastaan tässä korvatulehduskierteen tasoisia juttuja.  Ei tunnu hyvältä pistää kipeää pientä jonottamaan julkisen puolen terveydenhuoltoon vaikka viikonloppuiltana.

Silti arveluttaa.

Tavallaan me toimimalla näin rapistutamme hyvinvointivaltiota vielä vähän lisää.

Aina liian vanha, aina liian nuori

Minkä ikäinen työntekijä on työnantajan mielestä sopivan ikäinen? Onko minkään ikäinen?

Kun talous syöksyy, heikoimmilla ovat yleensä kaikkein nuorimmat ja kaikkein vanhimmat työntekijät.

Vanhimmat siksi, että ihmisten työntäminen eläkeputkeen enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti tuntuu inhimillisemmältä ratkaisulta kuin potkut jollekin keski-ikäiselle. Nuoremmat siksi, että määräaikaisen työsopimusten päättäminen ei mukamas ole potkujen antamista ollenkaan – ja ”nuoruus” jatkuu ainakin omalla alallani monen kohdalla lähemmäs neljääkymmentä.

Kalapuikkovarkaan kova kohtalo

Koulupoika otti ylimääräisen kalapuikon – koulu kutsui poliisit

Otsikon luulisi olevan the Lehdestä, eikä Ilta-Sanomista. Ensimmäisenä tulee mieleen, että jollakulla jossain on suhteellisuudentaju lopullisesti hukassa. Tai ammattitaito kasvattajana.

Missä kohtaa prosessia inhmillisyys häviää?

Suututtaa lukea tällaisia uutisia; 63 vuotta naimissa ollut pariskunta on Helsingissä sijoitettu eri vanhainkoteihin kauas toisistaan. Liki 90-vuotiaat Otto ja Irja Jokilehto eivät enää huonokuntoisina pystyisi edes tapaamaan toisiaan, elleivät tyttäret kerran viikossa veisi äitiä ja isää samaan osoitteseen. Pariskunta haluaisi kyllä asua yhdessä kunnes kuolema erottaa ja ovat tyttärien avustuksella tätä pyytäneetkin moneen otteeseen aina siitä lähtien, kun vaimo kolme vuotta sitten joutui laitoshoitoon. Turhaan. Kun lehti kysyy viranomaisilta miksi, vastaukseksi tulee, että oho, ei näin olisi pitänyt tapahtua. Hupsista.

Tällainen jaksaa ihmetyttää joka kerta kun tämäntyyppisiin ilmiöihin törmään.

Taidan mieluummin pysyä ekohörhökommarina

Joskus lajitoverien nerokkuus lyö ällikällä.

Äsken ihmetyksen sai aikaan se, että nostin silmäni viideksi minuutiksi kirjasta kohti televisioruutua. Ruudussa pyöri äijäkanavan Top Gear.

Kertoivat siellä, että fiksu tosimies valitsee nyt luksussporttifarmarin citymaasturin sijaan. Näin siksi, että farmarillaan The mies saa ajaa rauhassa kaikkialla päälle käyviltä ekohörhöiltä. Auto ei ulkonäöltään poikkea hirveästi tavan henkilöautosta (siis Valpurin asiantuntemattomin silmin katseltuna) eikä kyllä kaupunkiajossa ohjelman tietojenkaan mukaan juuri eroa ominaisuuksiltaan tavan perusautosta. Se vain maksaa, kuluttaa ja saastuttaa ihan yhtä paljon kuin hippien tölvimä citymaasturi. Voi pojat, tämä se vasta on ovelaa!

Isona alan uranaiseksi

Istuin alkuillan puhumassa siitä, miten urauraura.

Tämä on jo mones liki identtinen keskustelu muutaman viikon sisään. Varmaankin siksi, että taloustaloustalous. Tai ehkä siksikin, että kaveritkin tuppaavat olemaan kolmekymppisiä, ja kolmissakymmenissä pitää näköjään alkaa kehittää tästä kriisiä tosissaan.

Tänään tuli mieleen, että jo kauan minua vaivannut oireyhtymä nimeltä menestysrajoitteisuus on  pahenemassa.