Kaupunki on tervejalkaisten koti

Onpa mukavaa, että on kaksi tervettä jalkaa.

Viime viikkoina ulkona liikkuessani olen nimittäin havainnut, että kaupunki on tyly paikka heille, joilla ei ole. Lastenvaunujen kanssa kulkiessa sitä on yhtäkkiä alkanut huomata kuinka paljon turhia rappusia, kynnyksiä, kapeita käytäviä, hankalasti aukeavia ja epämääräisiä kiertoteitä maailmassa on.

Normilastenvaunujen kanssa liikkuminen sentään onnistuu, kun itse on hyvässä kunnossa. Apua yleensä saa, aika usein erikseen pyytämättäkin, kun pitää esimerkiksi päästä vanhanmalliseen korkeaan junavaunuun.

Jotenkin sitä on kuitenkin alkanut paremmin hahmottaa, että esimerkiksi rollaattorilla liikkuvan vanhuksen, pyörätuolia tarvitsevan tai kaksosrattaiden työntäjän kulkeminen julkisiin rakennuksiin ja niistä pois on ihan liian usein mahdotonta.

On paikkoja, joissa ymmärrän jotenkin hankaluuden. Ei ehkä voi olettaakaan, että vanhassa talossa sijaitsevaan pikkukauppaan olisi rakennettu toimivaa ramppia. Mutta turhan usein huomaan, että ihan välttämättömätkin palvelut ovat mahdottomia saavuttaa, ja syynä on välinpitämättömyys tai silkka typeryys. Uusissakaan rakennuksissa ei oteta huomioon erilaisia kulkijoita. Tehdään kikkailevaa arkkitehtuuria, joka ei oikein toimi, vaikka näyttäisi miten kivalta.

Jos rakenteisiin ei kerta kaikkiaan voi vaikuttaa, saisi edes laatia kunnollisia ohjeita. Ihmettelin tässä päivänä muutamana esimerkiksi miten Helsingin pääpostitalon kirjastoon pääsee. Pääovella on portaat, ja kyltti, jossa neuvotaan kulkemaan B-rappuun tai G-rappuun. B-rapussa on kyllä ramppi, mutta myös lappunen, joka kieltää läpikulun postin ja kirjaston puolelle. En sitten lähtenyt G-rappua enää etsimään. Tai toinen esimerkki: VR kertaa matalalattiaiset junat vain PDF-aikataulussaan, matkahausta tai asemilta tätä tietoa ei löydä.

Tämän aamun saldo

1. Nukuin pommiin.

2. Myöhästyin junasta.

3. Luin Pasilassa aikataulua päin honkia, ja myöhästyin toisestakin junasta.

4. Törötin asemalaiturilla tyhjän panttina kymmenkunta minuuttia, ennen kuin tajusin, että jokin on yhä pielessä.

5. Yritin touhukkaana käyttää mobiili-reittiopasta. Ei toiminut.

6. Kerroin taksikuskille hätäpäissäni väärän osoitteen.

7. Päädyin lukitulle ovelle. Painoin toiveikkaana summeria ja odotin. Turhaan. Älysin sitten, että ehkä näin suuressa talossa on useita ovia.

Huolimatta tästä säätämisestä onnistuin loppujen lopuksi sekä järjestämään itseni ensimmäiselle Mammapilates-tunnille että ennen pitkää töihin.  Ilmeisesti se aivojen sulaminen on nyt sitten alkanut.

Ja minähän kailotan, jos huvittaa

On taas se aika vuodesta, kun liikenne- ja kännykkäyhtiöt kampanjoivat ehkäistäkseen erittäin epäilyttävää käytöstä. Suomalaiset, hyvänen aika, puhuvat ihan liikaa toisilleen.  Varsinkin metroissa, busseissa ja junissa. Senhän voi huomata ruuhka-aikaan missä tahansa näistä välineistä: mikä hirvittävä puheenpulputus jo ovelta kuuluukaan.  Suomalaiset, sietämättömän sosiaalinen kansa.

Minusta kännykkään kovaäänisesti julkisissa liikennevälineissä kailottavat ihmiset ovat useimmiten lähinnä hyvää viihdettä.

Kurja Karjalamme

Yritin tässä toissapäivänä selittää pohjoiselle toverille karjalaista kansanluonnetta.

Vahvistamattoman teorian mukaan karjalaiset ovat kaikki iloisia ja pikkuisen hölmöjä ja puhuvat koko ajan, yleensä nopeammin kuin ajattelevat. Itse en tosin ikinä ole saanut niin ystävällistä ja avointa kohtelua tuntemattomilta kuin Porin-kesänäni. Kuulemma siksi, että sanaa mie käyttävät ihmiset eivät ikinä ole tylyjä, joten niillekään ei voi olla tyly, ei edes Satakunnassa. Jokin tässä kuviossa on pielessä, koska meillä kotona Karjalassa tylyyttä ei kyllä ole mitenkään vaikea löytää, mutta riemuitseminen ilman syytä on jotenkin epäilyttävää.

Eilen tuli oivallus. Tämä muualla Suomessa asuvien ihmisten harhaluulo karjalaisten ominaislaadusta johtuu siitä, että muualla luullaan kieroonkasvanutta huumorintajua samaksi asiaksi kuin aito ilo. Niin että ajattelin nyt sitten selventää ainakin helsinkiläisille lajitovereilleni, että millainen meidän heimomme ihan oikeasti on. Meillä kotona Karjalassa siis…

…muita ihmisiä ei ole tapana liikoja kehua. Jos on ihan pakko sanoa jotain kaunista, kohteliaisuus pitää jotenkin naamioida loukkaukseksi. Siis esimerkiksi, jos muualla Suomessa tekisi mieli sanoa että sinäpä olet laihtunut ja näytät säteilevältä, meillä kotona Karjalassa sanotaan että sie tyttö oot kuihtumassa pois. Oikein ovela sanailija toteaa, että miten sie nyt ittes oot noin päästänyt leviämään, hehheh.

…jos joku erehtyy silti kehumaan, pitää äkkiä mitätöidä kohteliaisuus vääntämällä se vitsiksi.  Kaikenlainen itsen vähättely ja omaan napaan kohdistuva pilkka on ylipäänsä paikallaan.  Ja kursailu, tietenkin, etenkin kahvipöydässä.

..ruokaa pitää tarjota niin paljon ettei kenellekään jää nälkä, koskaan. Mitä suurempi pitopöytä, sitä tärkeämpää on muistaa sanoa, että eihän tää nyt mitään ole, tämmöstä pientä ja vähän päässeet kulmasta palamaankin noi piirakat.

…jos karjalainen on Karjalassa, saa käyttäytyä ihan normaalisti. Jos karjalainen on matkalla jossain muualla Suomessa, pitää alkaa olla höveli ja leppoisa tyyppi ja jutella tuntemattomille ihmisille esimerkiksi ruuhkabussissa, Turun torikahviossa ja sairaalan odotushuoneessa.

…jos karjalainen suuttuu, kiukku leimahtaa hetkeksi. Pian kiukkuamisensa jälkeen karjalainen lyö koko jutun leikiksi, ja muualla Suomessa asuvat luulevat asian olevan loppuun käsitelty. Todellisuudessa karjalainen hautoo kärsimäänsä vääryyttä elämänsä loppuun saakka, ja jatkaa asian käsittelyä huumorin keinoin aina sopivissa ja sopimattomissa väleissä (=vittuilee minkä ikinä ehtii ja kostaa jos voi).

…maakuntalaulussamme on yksi kohta (= Karjalasta kajahtaa), joka pitää huutaa, ei laulaa. Kukaan ei tiedä miksi. Huutaminen tässä kohtaa on myös karjalaisten koululaisten mielestä jostain syystä hirmuisen vitsikästä. Kukaan ei taatusti pysty selittämään miksi.

…konsa karjalainen on kokenut kovia, se on kunniakasta. Omaa surkeutta ei kuitenkaan pidä korostaa, vaan selviytymistä. Jos jalka katkeaa, pitää sanoa että eivätpä menneet molemmat  ja nauraa päälle. Jos naapuri vie pellot ja metsät, karhu syö puolison ja sudet vievät lapset, pitää silti muistaa sanoa, että miepä se oonkin sellanen akka jota ei suru paina, rai-rii ja rallallei.

…se että kaikesta väännetään vitsejä ei tarkoita, että vitseissä silti olisi mitään erityisen hauskaa. Parhaita ovat sellaiset, joille saa nauraa ihan yksinään.

Tämä listaus koskee luonnollisesti vain meitä eteläkarjalaisia. Pohjoiskarjalaiset – tai ylipäätään mitkään itäiset tai pohjoiset heimot – eivät ole ihan sama asia, vaikka jotain kieroa niidenkin tavassa nauraa asioille on. Siitä onko länsisuomalaista huumorintajua oikeasti olemassa en sen sijaan ole edelleenkään ihan varma.

(Ja jos joku väittää, että on, niin esimerkkejä kehiin, kiitos)

Usko vain, että vika oli siinä, että pylväs liikkui yllättäen

Tässä tulee arvoitus teille kaikille, jotka ette ole vielä lukeneet tulevaa mestariteostani “Täydellisen aviomiehen opas – näin selviydyt elämästä hysteerisen naisen kanssa”.

Jos vaimo onnistuu järjestämään  suhteellisen uuden autonne kylkeen vekin törmäämällä pihamaan lyhtypylvääseen, kumpi seuraavista puheenvuoroista on oikea valinta?

aa) Voi rakkaani, onneksi sinä kuitenkin olet kunnossa, onneksi tuleva lapsemme on kunnossa. Mitäpä materiasta. Älä välitä, kultareppana. Haluaisitko vähän suklaata?

bb) Voi vittu, tuosta tulee kyllä ainakin parin tonnin lasku. Eikä tämä kyllä varmaan mene vakuutuksenkaan piikkiin, kun vahinko kerran johtuu ihan puhtaasti hölmöstä toiminnasta. Miksi yrität ajaa autoa, kun et kerran osaa?

Tähän ei vaikuta yhtään se, että käyttäytymismalli aa on itse asiassa täysin epälooginen. Kun harvemmin sitä nyt vissiin oikeasti kenenkään etupenkillä istuvan terveydestä tarvitsee olla huolissaan, kun takaovi osuu johonkin alle kymmenen kilometrin tuntinopeudella. Vaihtoehtoa cee on turha yrittää keksiä, koska hysteerinen nainen ylitulkitsee minkä tahansa neutraalin lausunnon joka tapauksessa joko vaihtoehdoksi aa tai bee.

Lisätehtävä edistyneille, kumpi vaimon selityksistä kuuluu hyväksyä kyselemättä:

aa) Anteeksi, tämä oli tosiaan ihan kokonaan omaa syytäni.

bb) Mitäs päästit minut rattiin, kun olin selvästi valmiiksi pahalla päällä. Ja sitäpaitsi pihalla oli pimeää ja loskaista ja tähdet olivat väärässä asennossa ja yhteiskunta noin yleensä on jotenkin minua vastaan. Ja oikestaan minä en ajanut päin lyhtypylvästä vaan lyhtypylväs ajoi päin minua. Noin pohjimmiltaan. Jos asiaa tarkastelee laajemmassa mittakaavassa, aika monet ihmiset loukkaantuvat vuosittain aggressiivisten lyhtypylväiden vuoksi. Jos asiaa tarkastelee kaikkein laajimmassa mittakaavassa, pylväiden hyökkäily on itse asiassa pohjimmiltaan juuri sinun syytäsi. Koska et ole tehnyt mitään sen estämiseksi. Niin että oikeastaan sinun pitäisi pyytää minulta anteeksi eikä toisin päin.

Lisätehtävän suorittamisesta saa palkinnoksi lisää naisolennon sekavaa käytöstä ihan riippumatta siitä kumman vaihtoehdon valitsee.

Ekohörhöt käärivät lapsesi harsoon

Kelassa ovat menneet päättämään, että äitiyspakkauksessa on jatkossa tarjolla vain kestovaippoja, toki niitäkin vain näytteeksi. Kertakäyttöiset mallit sen sijaan poistetaan, koska kansalaisia halutaan kannustaa entistä ekologisempiin valintoihin.

Päätös on hyvä.

Kehno eko-omatunto

Tunnen itseni syntiseksi, koska eteisessämme seisoo yksinäinen suihkuseinä, matkalla kaatopaikalle.

Seinä on eteisessä, koska kylpyhuoneessamme on parhaillaan meneillään mullistus, käytännöllisyys-, turvallisuus-, pyykinpesu- ja rumuudentorjuntasyistä tehty miniremontti. Yksinäisellä seinällä ei ole käyttöä, koska mullistus vaatii kunnollisen suihkukaapin asentamista. Se odottaa jo paketissa pääsyään uudelle paikalle.

Silti tuntuu jotenkin pahalta heittää pois täysin ehjää tavaraa. Käytettyä suihkuseinää ei ainakaan minun tietääkseni voi mitenkään järkevästi kierrättää uudelle omistajalle, kuka nyt sellaista jonkun toisen jäljiltä huolisi. Tuskin sille mitään muuta paikkaa keksitään kuin puolison työpaikan eli rakennustyömaan roskalava.

On oikeastaan kummallista, että juuri suihkuseinä herättää syyllisyyden. Uusi kaappi on todella meille tarpeellinen ostos, moneen kertaan harkittu. Ja teen varmasti melkein päivittäin monia paljon tolkuttomampia ratkaisuja, ympäristön kannalta. Ehkä vika onkin siinä; seinä on esineenä niin suuri että sitä ei voi olla näkemättä joka kerta kun kävelee eteisen läpi. Ja jotenkin se muistuttaa siitä, että kaikki valintani eivät ole aina ihan fiksuja.

Minä olen nimittäin jo vuosia uskotellut itselleni, että olen ympäristöasioissa jotenkin fiksusti käyttäytyvä eläin. Tihrustan tuoteselosteita ja valmistajien nimiä ruokakaupassa, kierrätän kiltisti. Koetan ostaa mahdollisimman vähän turhia pakkauksia, vaikka unohdankin kankaisen kauppakassin kotiin ihan jatkuvasti. Autoilen harvoin, mutta lähinnä siksi että työmatkani ja useimmat kulkemiseni onnistuvat paljon helpommin julkisilla kulkuneuvoilla. Hyödynnän kiltisti uunin jälkilämmön, käytän hammasmukia.

Suihkuseinä jotenkin muistuttaa liikaa siitä, että kaikki tällainen on pohjimmiltaan melkoista näpertelyä. Tavallisena länsimaisena kuluttajana tuotan joka tapauksessa jatkuvasti tolkuttomia määriä jätettä ja päästöjä.

Suihkuseinä on luonnollisesti vain jäävuoren huippu. Vesirajan alapuolella kelluu paljon arkisempia ja turhempia ostopäätöksiä. Ei paljoa lämmitä jos ostaakin tottelevaisesti luomutomaatteja, kun ostaa niitä keskellä talvea ja unohtaa ne sitten jääkaapin perälle mätänemään rauhassa.

Debet vitutus, mutta debet luovuus

Miinusta tänään:Vitutus, joka ei ota laantuakseen. Teknologia, joka lakkaa toimimasta pahimmalla mahdollisella hetkellä. Lippupalvelu, joka on hävittänyt varaukseni kokonaan. Yhteiskunta noin yleensä. Pimeys. Sade. Univelka. Urpot ihmiset.

Plussaa tänään: Vertaistuki. Edellisen kohdan olotilaan ostettu kinuskileivos, joka odottaa syömistä läppärin vieressä. Kotimatkalla yhä äkäpäisenä keksitty puolikas ajatus, josta saattaisi kasvaa ihan kokonainen romaani, jos sen uskaltaisi kirjoittaa. Ehkä pitäisi yrittää uskaltaa.

Salarakas asuu Espoossa

Olen jossain välissä puolihuomaamattomasti päässyt tottumaan google-mainontaan – tai siis siihen, että monilla usein käyttämilläni verkkosivuilla esiintyy omituisin perustein personoitua mainontaa. Enää ei jaksa yleensä niin hirveästi huvittua siitä, että kun keskustelee ystävän kanssa sähköpostissa ilmastonmuutoksesta, saa sivupalkkiin ikään kuin palkinnoksi listan automainoksia. Tai siitä, että kun haukkuu blogissaan kaikki dieetit maanrakoon, sivulle ilmaantuu Painonvartijoiden mainoksia.

Tänään aloin kuitenkin uudelleen ihmetellä, kun tajusin naamakirjassa katselevani ainakin kymmenettä kömpelöä deittipalvelun mainosta tunnin sisään. Tuli nimittäin mieleen, että millähän logiikalla nuo tuonne juuri minun kiusakseni valikoituvat.

Jotain alueellista muotoilua  ainakin näyttää mainoksissa olevan.  Ne tyypit, jotka mainosten mukaan ovat salaa minuun rakastuneita tai haluaisivat kuvani nähtyään päästä ihokosketukseen, asuvat nimittäin jokainen Espoossa. Mainosohjelma siis ilmeisesti tajuaa facebook-tiedoistani sen verran, että se osaa sijoittaa minut kartalla oikeaan maahan ja melkein oikeaan kaupunkiinkin. Tai toinen vaihtoehto on, että Espoossa oikeasti asuu kummallista väkeä, jolle todella tulee facebook-kuvastani (tuo sama saparopää joka esiintyy myös blogini yläpalkissa) mieleen ensimmäisenä seksi.

Ihmettelen lähinnä sitä, että miten sijaintini näppärästi selvittävä mainosohjelma ei sitten samalla tavalla näytä osaavan käyttää hyväkseen muita profiilini tietoja. Siis esimerkiksi sitä, että siellä lukee  naimisissa – tai että olen kiinnostunut pelkästään ystävyydestä.

Vai tekeekö jonkinlaisen salaovelan kaupallisen logiikan mukaan nimenomaan naimissa oleminen minusta jotenkin todennäköisemmän asiakkaan hämärälle deittipalvelulle?

Toisaalta se ankka on kyllä aikas cool

Olen lapsesta asti aina epäillyt, että säännöt on salaa tarkoitettu pelkästään lapsien noudattettavaksi. Aikuiset kyllä valistavat ja nalkuttavat ja kieltävät, mutta tekevät itse mitä huvittaa ja milloin huvittaa. Aikuisena olen oppinut, että tämä on ehdottoman totta etenkin liikenteessä.

Useimmat aikuiset noudattavat sellaisia turhuuksia kuin pysähtymistä punaisella valolla tai pyöräilykypärän käyttöä vain, jos pitää näyttää hyvää esimerkkiä paikallaoleville lapsille. Ja törttöilyn määrä on sitä suurempi mitä raskaammalla kulkuneuvolla ollaan liikenteessä: jalan käyttäydytään joskus, autolla mikään ei ole niin justiinsa. Lapsena liikennevalistusta oli tarjolla jatkuvasti ja sääntöjä pyrittiin tottelemaan kiltisti, tosin vaihtelevalla menestyksellä onnistuen.