Onpa mukavaa, että on kaksi tervettä jalkaa.
Viime viikkoina ulkona liikkuessani olen nimittäin havainnut, että kaupunki on tyly paikka heille, joilla ei ole. Lastenvaunujen kanssa kulkiessa sitä on yhtäkkiä alkanut huomata kuinka paljon turhia rappusia, kynnyksiä, kapeita käytäviä, hankalasti aukeavia ja epämääräisiä kiertoteitä maailmassa on.
Normilastenvaunujen kanssa liikkuminen sentään onnistuu, kun itse on hyvässä kunnossa. Apua yleensä saa, aika usein erikseen pyytämättäkin, kun pitää esimerkiksi päästä vanhanmalliseen korkeaan junavaunuun.
Jotenkin sitä on kuitenkin alkanut paremmin hahmottaa, että esimerkiksi rollaattorilla liikkuvan vanhuksen, pyörätuolia tarvitsevan tai kaksosrattaiden työntäjän kulkeminen julkisiin rakennuksiin ja niistä pois on ihan liian usein mahdotonta.
On paikkoja, joissa ymmärrän jotenkin hankaluuden. Ei ehkä voi olettaakaan, että vanhassa talossa sijaitsevaan pikkukauppaan olisi rakennettu toimivaa ramppia. Mutta turhan usein huomaan, että ihan välttämättömätkin palvelut ovat mahdottomia saavuttaa, ja syynä on välinpitämättömyys tai silkka typeryys. Uusissakaan rakennuksissa ei oteta huomioon erilaisia kulkijoita. Tehdään kikkailevaa arkkitehtuuria, joka ei oikein toimi, vaikka näyttäisi miten kivalta.
Jos rakenteisiin ei kerta kaikkiaan voi vaikuttaa, saisi edes laatia kunnollisia ohjeita. Ihmettelin tässä päivänä muutamana esimerkiksi miten Helsingin pääpostitalon kirjastoon pääsee. Pääovella on portaat, ja kyltti, jossa neuvotaan kulkemaan B-rappuun tai G-rappuun. B-rapussa on kyllä ramppi, mutta myös lappunen, joka kieltää läpikulun postin ja kirjaston puolelle. En sitten lähtenyt G-rappua enää etsimään. Tai toinen esimerkki: VR kertaa matalalattiaiset junat vain PDF-aikataulussaan, matkahausta tai asemilta tätä tietoa ei löydä.
